Niin kauan kuin on elämää, on toivoa – tällä kuluneella sanonnalla on hyvä tiivistää vuoden 2020 mykkäelokuvatapahtumat, tai ainakin tuoda esiin se turhautuneisuus, joka on syntynyt amerikkalaisen CineMuseumin päätöksistä pantata sekä Mack Sennett Vol. 2:n että The Arbuckle Anthologyn julkaisua. Sennett-kokoelman ensimmäisen osan julkaisemisesta on jo kuusi vuotta ja Arbuckle-kokoelmasta on puhuttu vähintään yhtä kauan, joten ehkäpä vuosi 2021 tekee niistä viimeinkin todellisia? Skeptikkona epäilen, optimistina toivon niin.
Koronaviruksesta ja sen tuomista ongelmista on jauhettu varmasti jo riittämiin, joten tiivistelmäksi sopii toteaminen, että lähes kaikki elokuvatapahtumat kärsivät siitä tavalla tai toisella. Tampereelta Helsinkiin siirtynyt Loud Silents joutui muuttamaan aikataulujaan keväästä syksylle ja samoin kävi Turussa järjestettävälle Suomalaisen elokuvan festivaalille. Forssan Mykkäelokuvafestivaalit siirtyi viikolla, mutta tämä johtui keväällä peruttujen koulujen valmistujaisjuhlien siirtämisestä elokuun loppuun. Forssan uusi aikataulu meni valitettavasti päällekkäin Turun festivaalin kanssa, joten jälkimmäinen jäi itseltäni kokematta viime vuonna. Aikatauluongelmat eivät myöskään osuneet yhteen lokakuussa järjestetyn Loud Silentsin kanssa, joten sekin täytyi jättää väliin.
Ulkomaiset tapahtumat muuttuivat radikaalisti. Bolognan perinteinen Il Cinema Ritrovato -festivaali siirtyi kesäkuun lopusta elokuulle, mutta Pordenone peruttiin fyysisesti kokonaan: festivaali järjestettiin striimauspalveluna, josta kirjoitin aiemmin täällä. Toivoa sopii, että seuraavan vuoden kattaus pystytään toteuttamaan perinteisellä tavalla, joskin italialaiset osoittivat, että huolellisella panostuksella saa aikaa paitsi kiinnostavan ja kunnianhimoisen ohjelmiston, myös laadukkaan toteutuksen: festivaalijohtaja Jay Weissbergin pirteä olemus tuntui herättäneen monen Pordenonen normaalisti väliin jättäneen elokuvaharrastajan matkustamishalun: maailman suurimmalle mykkäelokuvafestivaalille on päästävä heti kun mahdollista.
Bonn Stummfilmtage järjestettiin rajoitettuna yleisötapahtumana, mutta edellisvuosista poiketen se tarjosi ilmaisen striimauksen useimpiin elokuviinsa. Erinomainen ohjelmisto sisälsi monia erikoisuuksia (Sidney Goldinin Ost und West, Gustaf Molanderin Mälarpirater, René Clairin Le fantôme du Moulin Rouge ja Jacob Fleckin Mädchen am Kreutz), mutta myös yhden kauan toivomani saksalaisklassikon. Arthur Robisonin vuonna 1928 ohjaama Kuolemansilmukka oli festivaalivuoteni kohokohta, eikä vähiten siksi, että olin odottanut sen näkemistä jo parin vuosikymmenen ajan.
Tanskan elokuva-arkiston DFI:n striimauspalvelu hiljeni hetkeksi keväällä, mutta palasi syksyllä taas täyteen toimintaan. DFI:n lisäksi myös Cineteca Milano, Filmmuseum Munchen ja Cinematheque Francaise tarjosivat arkistojensa aarteita katsottavaksi. Hollantilaisen EYE Filmmuseumin Youtube-kanava ja amerikkalaisten Steve Massan ja Ben Modelin ideoima ja koostama, sunnuntai-iltana niin ikään Youtubessa lähetettävä The Silent Comedy Watch Party ovat myös saavuttaneet mykkäelokuvaharrastajien keskuudessa erittäin suuren suosion.
Striimauspalveluista huolimatta myös fyysiset julkaisut ovat edelleen mukana kuvioissa. Erityisen aktiivisesti tällä saralla toimii amerikkalainen Kino Lorber, jonka katalogiin voitiin lisätä Reginald Dennyn komedioita, Lon Chaneyn ja Tod Browningin teoksia ja monia muita erikoisuuksia – perinteisiä Blu-ray -päivityksiä unohtamatta. Myös Flicker Alley toi markkinoille muutamia uusia mykkäelokuvahelmiä ja englantilainen Masters of Cinema otti tehtäväkseen siirtää saksalaisen Paul Lenin tunnetuimmat mykkäelokuvat Blu-ray -formaattiin. Saksalainen Edition Filmmuseum julkaisi juuri ennen joulua F. W. Murnaun Faustin (1926) Gerhart Hauptmannin alkuperäisillä, runomuotoon kirjoitetuilla väliteksteillä.
Vuoden kulttuuriteko oli kaikista hienoista julkaisuista ja loistavista striimauspalveluista huolimatta ranskalaisen La Fondation Jérôme Seydoux-Pathen julkaisu Abel Gancen La Rouesta. Lumière Film Festivalilla vuonna 2019 ensi-iltansa saanut uusi restaurointi palauttaa ranskalaismestarin elokuvajärkäleen niin lähelle alkuperäistä yli seitsemän tunnin kestoa kuin mahdollista. Elokuvaa katsoessa tulee väkisinkin mieleen, millaisia elokuvia Erich von Stroheimin suurteokset Järjettömiä naisia (1922), Ahneus (1925) ja Häämarssi (1928) ovatkaan olleet ennen tuottajien älynväläyksiä.